“He sanoivat, että sotia käydään jumalien puolesta. Mutta minä sanoin, että jumalat sotikoot omat sotansa, sillä tässä maailmassa ei jumalia enää ole.”
- Arthur-
Eletään vuotta 3065, monien mielestä ihmiskunnan viimeisiä vuosia. Ennustukset kertovat, että vuonna 4000 viimeinenkin ihmisrodun jäsen on kuollut ja elämän kiertokulku alkaa uudestaan. Joidenkin mielestä se tarkoittaa sitä, että maapallo tuhoaa viimein itsensä, jotkut taas väittävät että ihmiset korvaa mekaaniset ”paremmat ihmiset”. Niin tai näin, sodista ja luonnonkatastrofeista selvinneet, anarkian ja sotilasvallan alla ihmiset taistelevat oikeudestaan elää, olipa loppu mikä tahansa.
”Nisha, nisha? Oletko siellä?” Särisevä ääni suhisi.
”Shh!”, hiljainen ääni suhahti nopeasti, ja joku vetäytyi nopeasti parin kapean kujan väliin pimentoon.
”Pitäkää silmät tarkkoina ja kädet vakaina miehet!” Kumeat, tukahtuneen kuuloiset äänet kajahtelivat pitkin murtuneita seiniä ja hetkeksi illan pimentäviä katuja valaisi punertavat infrapunavalaisimet. Metallisen kolkot kengänkannat kopisivat rytmikkäästi vasten murtunutta kadun pintaa matalan koneellisen huminan säestyksessä.
”Nisha, vastaa!” Särisevä ääni jatkoi itsepäisesti.
”SHH!!”, ääni kuiskasi hieman kovempaa ja käsi poimi mustan korvanapin ja puristi sen tiukasti nyrkkiin. Viileän rauhoittava pistoolin kylki painautui vasten poskea ja varmistin naksahti hiljaisesti.
”Kuulitteko jotain?” Metallinen kopina vaimeni. Ohuet valon säikeet haravoivat pitkin mustuneita ja lohkeilleita seiniä etsien levottomuuden aiheuttajaa, liukuen tuskastuttavan hitaasti ohitse kapean kujan.
”Sir, taisin nähdä tuolla jotain.” Ääni sanoi epäröiden ja radiopuhelin naksahti suhisemaan. ”Saanko varmistuksen koordinaateille 1,45 ja -6,8” Punertava valo palasi takaisin pienen kujan suuhun, haravoiden tarkasti kaatuneita ja ruostuneita roskiksia. Muutama rotta vingahti säikähtäneenä ja säntäsi tiehensä.
”1,45;-6,8 varmistettu, ei asutusta.” rätisevä ääni kuului ja naksahdus kertoi viestin loppuneen. ”Sir?”
”Lähetä botti, turha ottaa riskiä.” Puhuteltu vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen, ja valot siirtyivät pois kujan suulta antaen tilaa pesunvadin kokoiselle soikion muotoiselle esineelle, josta lähinnä tuli mieleen lentävä lautanen. Botti lähti hiljaisesti huristen etenemään pitkin kujaa, kaikuluotaimen äänisignaalin säestäessä säännöllisin väliajoin etenemistä.
Kujalla piileskelijä kyykistyi varoen alemmaksi nojatakseen selkäänsä lemuavan roskalaatikon kylmään kylkeen, yrittäen estää vastemielisyyden värähdyksen tuntiessaan ihonsa koskettavan jotain tahmeaa. Pistoolin viileä piippu siirtyi lepäämään vasten otsaa, ja käsi puristui kahvan ympärille tiukemmin.
”Äh ei siellä mitään ole.”, hieman pitkästyneen kuuloinen ääni sanoi, ja lisäsi sitten nopeasti ”Sir!”
Samassa botti pysähtyi ja ehti päästää nopean piipityksen, ennen kuin luoti lävisti vaimean kirskahduksen saatteessa botin kotelon joka piirilevyä suojasi. Tuskainen älähdys kuului partioivan joukon seasta botin tuhoutuvan virtapiirin lähettäessä sähköiskun isäntäänsä.
Kujalla piileskelijä säntäsi nopeasti pystyyn roskiksen takaa ja livahti syvemmälle varjoihin vilkaisematta kujan suulla parveileviin sotapoliiseihin.
”Karkulainen!” Miesääni huudahti kättään heilauttaen, ja metalliset kengänkannat kalahtivat joukkion siirtyessä asemiin. ”Sektori koordinaateilla 1,45;-6,8; karkulainen havaittu.” Radiopuhelin naksahti suhisten.
”Sir, käskynne? Hän pääsee pakoon.”
”Koordinaatit 1,45;-6,8. Karkulainen, mikäli mahdollista otettava kiinni hengissä.”
”Kuulitte keskuksen, hänet halutaan hengissä.” Komentaja toisti hieman ihmetellen. ”Toimeksi!”
”Kyllä, Sir! Antakaa valoa.” Käskystä pari leijailevaa bottia nosti kantensa ja suuret valonheittimet alkoivat haravoida kujan varjoja, tavoittaen piankin umpikujaan joutuneen pakolaisen.
”Olet pidätetty valtiovallan nimessä!” Kapteeni huudahti ja viittasi mukaansa pari kevlar liiveihin sonnustautunutta miestään, joiden päässä oli yönäöllä varustetut kommandopipot. ”Pudota aseesi ja käänny hitaasti ympäri, vastarintaan vastataan tulella.”
Jotain putosi pakoilijan käsistä vaimeasti kolahtaen maahan, ja tämä kääntyi hitaasti silmät pakokauhusta levinneenä kohtaamaan asevoimat. Levoton liikehdintä alkoi velloa takan odottavien joukossa.
”Sir..” Toinen kapteenin mukana tulleista kuiskasi hiljaa, ”halusiko Keskus todella hänet kuulusteluihin?”
”Hmmmm.” Kapteeni vastasi, ja astui lähemmäksi pakoilijaa joka oli vaipunut polvilleen ja mumisi itkien jotain. ”Sinä siellä. Tiedätkö että klo. 21.00 jälkeen on ulkonaliikkumiskielto?”
”Mmmm-mmmm, en tiiä mitään. En koskaan tiiä mitään. Perunat olivat liian pitkään, sanoin että oli. Pe-pe-pe.. en ottanut niitä. Ne olivat raakoja. M-m-m-minä niin sanoin. Eieiei!” Resuisesti pukeutunut mies voihki takkuisen ja likaisen partansa alta. Kellertävä vaahto norui hiljalleen miehen arpisesta suupielestä.
”Kuuletko sinä minua mies, vastaa!” Kapteeni potkaisi kerjäläistä kylkeen saaden tämän ulahtamaan kuin koira.
”Sir.. luulen että on hullu.” Toinen rivisotilaista sanoi heilauttaen mädän ja lian hajua pois joka kerjäläisestä uhosi.
”En ollu minä, en ollu minä!!” Mies ulisi kierien maassa hiuksiaan repien.
”Tämä ei ollut se joka botin tuhosi” Kapteeni lausahti ärsyyntyneenä ja potkaisi miehen irti jalastaan, antaen merkin boteille sammuttaa valonsa. ”Hän pääsi pakoon, jotenkin.”
”Sir, entä hän?”
”Mies rikkoi ulkonaliikkumiskieltoa.” Kapteeni kohautti harteitaan vilkaisten kerjäläistä joka istui kujan nurkassa nauraen itsekseen. ”Tapa hänet.”
”Entä Keskus, Sir?”
”He eivät tee mitään tautisella puolihullulla.” Kapteeni vastasi siirtyen katselemaan mietteissään kohti korkeuksiin kohoavia seiniä. ”Miten ihmeessä hän saattoi päästä pakoon?”, hän mumisi itsekseen kerjäläisen kirkaisten kerran hänen alaisensa toteuttaessa kapteeninsa käskyä. Seinän ikkunat tuijottivat tyhjinä ja raadeltuina rappioituneelle kujalle. Ne olivat kuitenkin niin korkealla, ettei ihminen voinut niihin ylettää.
”Sir, vetäydymmekö ja jatkammeko kierrosta?”
”Kyllä, hän tuskin on täällä enää.”, mies vastasi ja noukki maasta jotain, se oli vaimeasti rätisevä korvakuuloke. Ärtyneenä kapteeni rutisti kätensä mikrofonin ympärille ja antoi miehilleen merkin kääntyä ympäri. Pian rytmikkäästi kopisevat askeleet vaimenivat kuulumattomiin ja kuja oli jälleen pimeä ja hiljainen.
